Hyvinvoinnin puhumisesta komposiitti mittariin

Hyvinvointia voidaan mitata, sitä varten on kehitetty jo mittareita. Suomen tilastokeskus on niitä käyttäen paljastanut jo Suomen hyvinvointi kehityksen 65 vuoden aina, aina 2008 asti. Hyvin voinnin jakautuminen parempiosaisiin ja huonommin voiviin on sen jälkeen vain kasvanut. Nämä mittarit osittavat peittelemättä ja virallisesti että hyvinvoinnin kehitys on ollut 350% nousua hyväosaille ja sama aikana kansalle vain 5%. Tämä on kiinnostavaa, sillä tässä paljastuu myös koko valtio, AY ja korporaatiovallan toiminta aina sodanjälkeisetä ajasta tähän päivään. Tämä synkkä kausi Suomen historiassa tarkoittaa reilusti yli puolta koko valtion olemassa, olo ajasta.

Sosialistisen yhteiskunnan tuotannon ainoana päämääränä on kehittää ja turvata koko yhteiskunnan ja kansalaiset hyvinvointi tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti kaikilla yhteiskunnan alueilla, muita päämääriä sillä ei ole. Se historia joka sosialismiin pyrkivillä mailla on ollut, ei lainkaan vähennä pyrkimyksen jaloa päämäärää. Sosialisti maiden kehitys ei kuitenkaan ole voinut olla irti vallitsevasta kapitalistisesta todellisuudesta koko maapalolla ja muissa maissa, joten sosialismin kehitys kohti parempaa on juuri näiden maiden yhteiskuntamuodostuman, kapitalismin vuoksi vaikeutunut. Kauppasaarrot, boikotit, suoranaiset valheet ja kaikenlainen muu kieroilu ovat keinoja joita sosialismia rakentavia maita vastaan on toistuvasti käytetty ja tullaan vast´edes käyttämään, jotteivat nämä pystyisi kehittymään kapitalismimaiden ohitse esimerkiksi niiden kansalaisille.

Länsimaissa, lähinnä siis USA:ssa on luotu hyvinvoinnin mittareita, ei toki sovellettu käytäntöön vaan luotu niitä akateemiselle tasolle selittäviksi mittareiksi. GPI ja ISEW on kaksi näistä ja kolmansia on kehitteillä, mutta ilman julkistettua onnistumista. Nämä ovat kiinnostavia ja paljastavia mittareita, siksi niitä ei käytetäkään julkisesti kuvaamaan kapitalistimaiden kansalaisten hyvinvoinnin kehitystä, sitä kun ei kerta kaikkiaan ole kuin porvarien sairaissa mielikuvituksissa paljastaa jo nuo julkaisemani luvut. Huvittavaksi tämän tekee se, että Neuvostoliitossa, jos 70-luvulla käytetiin vastaavia mittareita, joten on jopa syytä olettaa mistä nämä länsimaiden mittarit ovatkaan lopulta peräisin. Aivan kuten olen jo aiemmin muualla paljastanut, että tieteen tekemisen yleinen periaate lännessä (tieteen vallankumous), on selvästi kehitelmä Neuvostoliittolaisen valtiomiehen, kommunistin ja Puna-armeijan perustajan Leon Troskin julkaisemista keskeisistä, dialektisen menetelmän syväämistä, kirjoina julkaistuista artikkelista.

Neuvostoliitossa kansanhyvinvoinnin mittarit jaettiin neljään eri osaan, kukin selittään tietyn osa-alueen kehitystä.
”””Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat väestön työllisyys aste; työpäivän, työviikon ja lepoajan pituus; koneellistetun ja automatisoidun työn osuus, työn kokonaiskulutus kansantalouden eri aloilla; työsuojelun ja turvallisuuden tila; työtätekevien sosiaaliturvan taso.

Toiseen ryhmään mittareiksi kuuluivat maan kansallisrikkauden ja kansallistulon suuruus kokonaisuudessaan ja väestön yhtä asukasta kohden laskettuna; väestön reaalitulot kussakin yhteiskuntaryhmässä ja kutakin henkilöä kohti; peruselintarvikkeiden kulutus; tärkeimmillä kulutustarvikkeilla turvaaminen, väestöpalvelu; työntekijäväestön kaikkien kategorioiden sekä erisuuruisten perheiden asunto-olot.

Kolmanteen ryhmään kuuluivat sellaiset osoittimet kuin kansan sivistyksen kehitystaso ja ammattitaitoisten työtekijöiden koulutusjärjestelmä; väestön lääkintä palvelun periaatteet ja tila; kulttuuri ja valistuslaitosten (teattereiden, museoiden, kirjastojen jne) kehitystaso ja niiden hyväksikäytön järjestelmä.

Neljännen ryhmän osoittimet muodostivat dialektisen ryhmän kaikkien osatekijöiden yhteisvaikutuksesta ja johon ryhmään kuuluivat laissa säädetty ja todellinen työtoiminnan jatkuvuus; koko väestön ja eri ryhmien elinikä; kaikkien työntekijöiden vapaa-ajan pituus, väestön osallistumien yhteiskuntapoliittiseen elämään.

Perustekijät joissa nämä kaikki osoittimet määräytyvät, ovat maan taloudellinen tilanne, yhteiskuntapoliittiset suhteet, historialliset ja kaikki monikansalliset erikoisuudet ja lukemattomat muut seikat. Elintason kokonaisuudessaan määräävät tuotantovoimien kehitystaso ja tuotantosuhteiden luonne. Näitä ei länsimaissa edes haluta tunnistaa yhteiskunnan perustaviksi tekijöiksi, vaikka ne onkin kumoamattomasti jo 1800-luvulla esitetty.
Havainnollisemmin, joskaan ei täydellisesti, kansan elintason voivat määritellä jopa yksistään tuon toisen ryhmän osoittimet, sillä ne heijastavat väestön aineellisilla ja henkisillä hyödykkeillä turvaamisen ja niiden reaalisen kulutuksen tasoa.”””

Porvarivaltiossa siis myös täällä Suomessa tilastotiedot pyrkivät voimakkaasti, kaikin keinoin peittämään väestön elintason syvää differentoitumista eli eriarvoistumista, luokkiin jakautumista. Näin tapahtuu myös tilastollinen toteuttaminen ja selittäminen käytäntöön Suomessa kaiken aikaa, kaikilla yhteiskunnan tasoilla, jopa kunnallisella tasolla valtuustoissa ja lautakunnissa valtakunnallista tasoista puhumatta. Käytännössä tämä toteutetaan käyttämällä osoittimina vääriä mittareita, kuten bruttokansatuotetta, joka ei ole hyvinvointimittari missään suhteessa.

Mitä sitten tulee komposiittimittareihin, joita lännessä koitetaan luoda, jotta akateemisesti paljastuisi todellisuus sellaisena kuin se on, mutta samalla jäisi paljastumatta todellisuus porvarillinen akateemisuuden ulkopuolelle. Tehtävä on mahdoton, eikä siksi komposiittimittareita olekaan julkistettu, jos niitä on edes saavutettu. Komposiittimittarit ovat kuitenkin toteutettu ja sovellettu peittelemättä jo Neuvostoliitossa 70-luvulla, mutta juuri siksi niistä on lännessä tiiviisti vaiettu. Neuvostoliittolainen komposiittimittari käyttää käytännössä yhteiskunnan hyvinvoinnin mittaamisessa filosofista, materialismin dialektiikka metodia. Ja tätä ei lännessä tietysti voida paljastaa, saati opettaa, kansalaisten valistuneisuuden kasvua peläten.

Komposiittimittarin kuori ja rakenne tulee perustua, kuten jo Neuvostoliitossa monen ihmeeksi tapahtui, mittamaan yhteiskunnan eri alojen hyvinvoinnin kehitystä ja niiden yhteisiä keskinäisiä suhteita ja vaikuttavuuksia. Tämä menetelmä on luonteeltaan yhtä kuin materialistisen dialektinen menetelmä filosofissa, nyt vain sovellettuna komposiittimittariin. Komposiittimittarin kuoren on siis oltava luonteeltaan dialektinen, jotta sen sisältö voisi toteuttaa ehjää kansakunnan hyvinvoinnin kokonaisuus ja osatekijä mittaamista kaikilla yhteiskunnassa toimilla tasoilla niitä keskenään arvioimalla ja mittaamalla. Kapitalististen tuotantosuhteiden aikana on selvää, ettei hyvää, edes tyydyttävää kokonaisuus ja sen osatekijä hyvinvointia kuvaavaa tasoa voida koskaan saavuttaa. Onhan kapitalismi aina kaikissa muodossaan yhtä ja samaa työvoiman riistoa.
Komposiittimittarin on sekä dialektinen että abstrahoiva filosofia luonteinen mittari, mittamaan kansakunnan kokonaistilaa ja sen osatekijöitä, eri ihmisryhmiä ja yksityistä ihmistä ja hänen hyvinvointiaan mittaava mittari seuraamaan, päättelemään ja selittään yhteiskunnan hyvinvoinnin tilaa.

Tämä jätetään nyt julkiseen keskusteluun kehitettäväksi….

17.12.2016 Eurakoskella

Hannu Rainesto