|
Blogiteksti: Tauno Auer
14.4.2014, Verkkomedia.org
Ukrainan Tie - Historiasta nykypäivään
Suomessa ja Baltiassa tämän hetkiseen valtavirtaan kuuluu myös sellainen
kansallismielinen tulkinta, jossa kaikki mitä me itse teemme on aina oikein
ja välttämätöntä.
Oma menetelmäni on käyttää lähdeaineistona sekä antikommunistista
kaanonia että neutraalia länsimaista aineistoa. Kirjoitan tämän seulan läpi,
mutta jätän propagandan pois ja tuomiot julistamatta. Vaan ainahan historian
kirjoittamisessa on hieman selityksen makua.
Samalla pääsen aihevalintojen kautta oivasti kiinni kipupisteisiin.
Tarkoitukseni on viitata tapahtumiin mahdollisimman avoimella tavalla ja
jättää lukijalle tilaa miettiä omaa lähestymistapaansa.
Ukrainalaisia on joskus kutsuttu Itä-Euroopan irlantilaisiksi. Ehkä juuri
karun historiansa vuoksi he suhtautuvat naapureihinsa epäluuloisesti. Maan
nimi viittaa rajaseutuun. Kuten puolalaiset he ovat usein jääneet sotien
jalkoihin. Tosin nämä kaksi kansakuntaa usein riitelevät myös keskenään.
Vielä 1970-luvulla Ukrainan kivihiilivarat ja terästeollisuus olivat
Neuvostoliitolle erittäin tärkeitä. Nyt ukrainalaista hiiltä ja rautaa kaipaa
tuskin kukaan. Myös maatalouden merkitys on eurooppalaisessa taloudessa
vähentynyt. Ukraina on rutiköyhä maa, jonne köyhät latvialaiset matkustavat
tunteakseen itsensä rikkaiksi.
Monien asema on suorastaan traaginen. Myös itsenäisyyden aikana
räjähdysmäisesti kasvanut rikollisuus lisää tuskaa.
Samoin kuin Baltiassa maahan palanneet emigrantit ovat läntisten
turvallisuuspalveluiden palkkalistoilla. Ulkoisten ja sisäisten paineiden ja
ristiriitojen lisäksi maa on kahden hallintojärjestelmän välisessä loukussa.
Demokraattiseen kapitalismiin heillä ei ole edellytyksiä ja kommunistien
johtama malli ei ole enää vaihtoehtojen joukossa. Jäljelle jää suurvaltojen
tarjoamat satelliitti- ja asiakkuussopimukset.
Viktor Janukovitsh yritti puolueettomuutta, mutta
sillä ei pitkälle pötkitty. Toisaalta Länsi-Ukraina ja Kiova ovat puolensa
valinneet. Sitä päätöstä on kunnioitettava. Mitä siitä seuraa on toinen asia.
On vaikea kuvitella, että maa voitaisiin jakaa ilman sotaa ja konfliktia
kahteen tai kolmeen osaan.
Keisarivallan aikana Venäjän tsaarit suhtautuivat ukrainalaiseen
kansallishenkeen erittäin kielteisesti. Kansallisrunoilija Taras
Shevtchenko sai kymmenen vuoden tuomion. Kansallisromantiikkaa
pidettiin Puolan tuomana kielteisenä vaikutuksena. Ukrainan kieltä koskevat
jyrkät rajoitukset poistettiin vasta Venäjän vuoden 1905 työläismellakoiden
jälkeen.
Vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen Itävalta-Unkarin puolella rajaa
sijaitsevassa Länsi-Ukrainassa kansallisaate sai kukkia ajoittain sangen
avoimessa ilmapiirissä.
Täällä olivat ukrainalaiset ja aluetta hallinneet puolalaiset pahasti
napit vastakkain. Länsi-Ukraina menetti saavutetut vapaudet
vastavallankumouksen myötä. Tsaarien Venäjään verrattuna ilmapiiri oli
kuitenkin vapaampi ja tämän vuoksi monet kansallismieliset järjestöt
siirsivät päämajansa Lvovin kaupunkiin.
Vuosisadan vaihteessa Venäjän keisarikunnan puoleinen Ukraina teollistui.
Kaupungit kasvoivat nopeasti. Samoin kasvoi Ukrainassa asuvien venäläisten
määrä. Vuonna 1900 perustettiin Itä-Ukrainan Harkovassa Ukrainan
vallankumouksellinen puolue, joka pyrki Itä- ja Länsi-Ukrainan yhdistämiseen.
Tsaarit näkivät kansallishengen osana vallankumouksellista uhkaa ja
kohdistivat siihen ankaria sortotoimia.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Venäjän keisarikunta valtasi
Länsi-Ukrainan ja rupesi välittömästi tuhoamaan kaikkea ukrainalaiseen
kansallishenkeen liittyvää.
Ilman ukrainankielistä kirjallisuutta ja lehdistöä maaseutuväestö jäi
koko maassa lähes täydellisesti kansallisen heräämisen ulkopuolelle. Lokakuun
vallankumouksen jälkeen Ukrainan lukutaitoaste nousi nopeasti 13 prosentista
nykyisiin lukemiin. Kaupunkikeskukset ja teollisuusväestö oli tässä vaiheessa
lähes pelkästään venäjänkielistä ja pääasiassa kansallishengen vastaista.
Vallankumouksen puhjettua Ukrainan nationalistinen liike oli melko
vähälukuinen ja koostui lähes pelkästään keskiluokkaisesta
kaupunkilaisväestöstä. Leninin johtama hallitus ei pitänyt tätä ryhmää
kovinkaan suuressa arvossa. Bolsevikit tunnustivat Ukrainan kansantasavallan,
mutta pitivät huolta siitä, ettei pieni vähemmistö pystynyt loiventamaan
vallankumousta porvariston ja keskiluokan mielihalujen mukaiseksi.
Tähän eivät kansallishenkiset alistuneet vaan julistivat Ukrainan
toistamiseen itsenäiseksi. Helmikuussa 1918 he solmivat sopimuksen
keskusvaltojen kanssa bolsevikkejä vastaan. Pian tämän jälkeen saksalaiset ja
itävaltalaiset joukot valtasivat Länsi-Ukrainan ja ryhtyivät takavarikoimaan
elintarvikkeita oman väestönsä tarpeisiin.
Huhtikuussa keskusvallat lakkauttivat Ukrainan kansallishenkisen
edustuslaitoksen ja korvasivat sen omalla äärikansallisella elimellään.
Sodan päätyttyä Saksan ja Itävalta-Unkarin tappioon, niiden joukot
vetäytyivät Länsi-Ukrainasta, jonka jälkeen ukrainalaiset nousivat
nukkehallintoa vastaan ja heittivät sen syrjään. Vuonna 1919 maa ajautui
veriseen sisällissotaan. Maan eteläosissa liittoutuneet tukivat Denikinin johtamia
valkoisia, sisämaassa bolsevikkeja vastaan taistelivat Nestor Makhnon johtamat
anarkistit ja länsiosassa puna-armeijaa vastassa olivat puolalaiset.
Valkoiset hävisivät ja Nestor Makhno kuoli alkoholistina Pariisissa
vuonna 1934.
Kansallishenkisten johto liittoutui epätoivoissaan Puolan kanssa ja
lupasi luovuttaa Länsi-Ukrainan Puolalle. Tämä tietysti suututti
länsiukrainalaiset. Puna-armeijan taistelut Puolassa päättyivät kuitenkin
surkeasti ja Riian sopimuksessa Länsi-Ukraina jäi Puolalle.
Tässä vaiheessa länsiukrainalaiset yrittivät julistaa oman alueensa
itsenäiseksi valtioksi. Tämä johti yhdeksän kuukautta kestäneeseen katkeraan
sotaan heidän ja Puolan välillä. Toukokuussa Puola pääsi niskan päälle, kun
se sai avuksi Ranskassa koulutetun kenraali Hallerin armeijan.
Lopputuloksena Länsi-Ukraina liitettiin Puolaan. Kesti syyskuuhun 1939 ennen
kuin Ukraina oli jälleen yhtenäinen.
Tsaarin Kanuuna Ukrainassa
Ukrainan tie: 1920-luku
Se, kuinka historiasta kirjoitetaan, riippuu siitä, minkä asenteen
kirjoittaja käsiteltäviin asioihin ottaa. Itse olin vuosikausia moralistinen
kauhistelija. Neuvostoliittoon liittyvissä asioissa tämä on aika yleinen
asenne.
Muistan kuinka minulla oli tapana kertoa ystävilleni lukemaani tarinaa,
jossa kommunistien pidättämä nuori äiti joutui jättämään vankileirille
vievästä junasta jäiselle asemalaiturille vastasyntyneen vauvansa. Kyyneleet
valuivat kuulijoiden silmistä ja vähän omistanikin. Tarina saattaa olla tosi,
mutta jos se on ainoa asia, mitä tiedämme 1930-luvusta, on
historiankäsityksemme suppea ja yksipuolinen.
Näin kun palaamme 1920-luvun Ukrainaan takana on sekä ohranan terrori,
maailmansota että verinen sisällissota. Maaliskuussa 1918 paikalliset
bolsevikit olivat julistaneet itsenäisen Ukrainan neuvostovaltion, joka
tammikuussa nimettiin Ukrainan sosialistiseksi neuvostotasavallaksi
(viitekehyksen luomisen vuoksi liitän mukaan muutamia keskeisiä vuosia ja
tapahtumia).
Kahdella tätä edeltävällä lyhytkestoisella bolsevikkihallinnolla oli
kielteinen asenne kansallisromantiikkaan.Lenin kuitenkin ohjasi
paikallisia toimitsijoita käyttämään ukrainankieltä työläisten poliittisessa
koulutuksessa. Tällä ei ollut aluksi kovin suurta vaikutusta, koska puolueen
jäsenistössä ei ollut kovinkaan monia ukrainankielisiä.
1.3.1921: Kronstadtin kapina. Merimiehet ovat tyytymättömiä bolsevikkien
ankaraan politiikkaan. Kapina kukistetaan ja Lenin julistaa uuden
talouspolitiikan (NEP), jonka puitteissa jokainen saa ostaa ja myydä oman
mielensä mukaan.
Huhtikuu 1922: Stalin valitaan puolueen pääsihteeriksi.
Toukokuu 1922: Lenin saa ensimmäisen sairaskohtauksensa.
Joulukuu 1922: Leninin toinen sairaskohtaus.
Joulukuu 1922: Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto SNTL
perustetaan. Siihen kuuluvat Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Trans-Kaukasus.
Lokakuu 1922: italialaiset fasistit saavat Rooman haltuunsa.
Vuodet 1922-1939: on paavina militantti anti-kommunisti Pius XI.
Hänen aikanaan solmitaan liitto katolisen kirkon ja fasistien kanssa.
Tammikuu 1923: Ranska ja Belgia miehittävät Ruhrin alueen.
Maaliskuu 1923: Leninin kolmas sairaskohtaus.
Lokakuu 1923: Trotski kirjoittaa puolueen keskuskomitealle ja vaatii
puolueen sisäistä vapautta. Trotskin 46 lähintä liittolaista tukee häntä.
Ukrainalaisten kommunistien vaatimuksesta 1920-luvun puolessa välissä
ryhdyttiin suosimaan ukrainankieltä ja edistämään paikallista kulttuuria.
Tämä synnytti valtaisan elpymisen, suorannaisen ukrainalaisen kulttuurin
renessanssin. Tämä kattoi runouden, kuvataiteet ja elokuva-alan. Yleisen lukutaidon
myötä koulut ja yliopistot kukoistivat. Erilaisia lehtiä ja kirjoja ilmestyi
valtavin määrin.
Lokakuu 1923: fasistit julistavat Kemal Atatürkin johdolla
Turkin tasavallan.
Tammikuu 1924: Lenin kuolee. Trotski ei saavu hautajaisiin.
Toukokuu 1924: Itävalta, Iso-Britannia, Kiina, Tanska, Ranska, Kreikka,
Italia, Norja ja Ruotsi tunnustavat Neuvostoliiton.
Tammikuu 1925: Trotski erotetaan armeijan ylipäällikön tehtävistä.
Heinäkuu 1925: Grigori Zinovjev erotetaan puolueen johdosta.
Kaupungistumisen ja bolsevikkien ukrainalaistamispolitiikan seurauksena
eri kaupunkien ukrainankielisten suhteellinen määrä kasvoi nopeasti. Vaikka
tämän jakson saavutukset olivat erittäin mittavat, ne tapahtuivat Ukrainan
kommunistisenpuolueen poliittisen ohjelman puitteissa. Näin haluttiin edistää
sekä paikallista kulttuuria että massojen poliittista valveutuneisuutta.
1927 Trotskin liittolaiset Lev Kamenev, Gregori
Zinovjev ja Karl Radek joutuvat syrjään.
1927 Kiinan tasavalta perustetaan.
Lokakuu 1927: Trotski erotetaan puolueen johdosta.
Marraskuu 1927: Trotski ja Zinovjev erotetaan puolueesta.
Helmikuu 1929: Trotski karkoitetaan Turkkiin.
Huhtikuu 1929: ensimmäinen viisvuotissuunnitelma.
Marraskuu 1929: Buharin erotetaan puolueesta.
Joulukuu 1929: Stalin julistaa vapaan talouspolitiikan (NEP)
päättyneeksi.
Vuosikymmenen lopussa Moskova päätti kiristää linjaa. Vuonna 1930
pidettiin ensimmäiset näytösoikeudenkäynnit ukrainalaisia ajattelijoita
vastaan. Vuosina 1930-1934 maan suurin kirkko Ukrainan itsenäinen
ortodoksinen seurakunta lakkautettiin.
Ukrainan tie: 1930-luku
Millä nimellä Ukrainan nälänhätää kutsutaan, kuinka suureksi kuolleiden
määrä arvioidaan, ja kenen katsotaan olevan siihen pääsyyllinen, ratkaisee
tällä hetkellä sen, millä puolella keskustelua kukin meistä on.
Tämä ihmisiä jyrkästi kahteen ryhmään jakava aihe saa lisämerkityksen
entisissä sosialistisissa maissa. Niissä henkilö on joko isänmaallinen tai
epäisänmaallinen, aivopesty tai realisti riippuen kunkin henkilön ja poliittisen
ryhmän valitsemasta asenteesta ja erilaisten tiedotusvälineiden välittämistä
tulkinnoista.
Tapahtumat ovat vielä sen verran läheisiä ja nykyinen poliittinen kenttä
niin polarisoitunut, että useimmista arvioista puuttuu kylmän viileä
harkinta.
Vallitseva suuntaus on poliittisesti motivoitunut historiantulkinta.
Hyvänä esimerkkinä on Yhdysvallat, joka liityttyään sotaan Neuvostoliiton
rinnalla tuotti propagandaa, jossa kerrottiin kuinka urheita ja taitavia
kommunistit olivat 1930-luvulla olleet. Kylmän sodan myötä asetelma muuttui
ja kaikki mitä kommunistit ovat koskaan tehneet oli heistä täysin
tuomittavaa.
Jos 1920-luku oli Neuvostoliitossa suuri kirjallisen ja taiteellisen sekä
uuden talouspolitiikan (NEP) jakso, niin 1930-luku oli rakentamisen, osuustoiminnan
ja teollistumisen aika. Tavoitteet olivat suuret, esteet mittavia ja ulkoinen
uhka valtaisa. Eräillä riitti intoa koko tämän jakson ajaksi, mutta moni
joutui mielivaltaisuuden uhriksi. Tasapuolinen historian tulkinta myöntää,
että on syytä sysissä, jos on sepissäkin, siis sekä olosuhteissa että
tekijöissä. Minä yritän listata keskeiset syyt ja seuraukset.
SYYT UKRAINAN NÄLÄNHÄTÄÄN VUONNA 1933
1. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jäljiltä vallitsi puute ja
kurjuus, jota nk. vapaa talouspolitiikka (NEP) ei juurikaan pystynyt
lieventämään. Syylliset? A. Sodan aloittaneet (Saksa, Ranska jne). B.
Venäjälle vallankumouksen jälkeen hyökänneet (mm. Englanti ja Suomi). C.
Sisällissodan valkoinen terrori. Kommunistien rooli: myönteinen.
2. Kaupunkeja, jälleenrakentamista ja maan turvallisuutta uhkasi
elintarvikkeiden puute ja nälänhätä, koska maaseutu ei kyennyt tai halunnut
luovuttaa viljaa. Otetaanko väkisin vai ei? Syyllinen? Kommunistit. Vaan kuka
olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa toisin? Tuskin kukaan. Joskus on
valittava kahden pahan välillä.
3. Kollektivisointia ei seurannut välitön hyvinvointi (todelliset seuraukset
olivat hyvin monitahoiset). Syylliset? A. Samat kuin kohdassa yksi. B.
Varakkaiden maanviljelijöiden muutosvastarinta. C. Sodanuhan vuoksi
painopiste oli teollisuudessa. Sodan jälkeen kollektivisointi johti myös
myönteisiin seurauksiin. Kommunistien rooli: suhteellisen myönteinen.
4. Uuden suursodan uhka. Syylliset: Saksa ja Suomi. Kommunistien rooli:
myönteinen.
Loppupäätelmä: Syyllisyys jakautuu useille tahoille. Kommunistien rooli
oli suhteellisen myönteinen. Uhrit voidaan yhtä hyvin laskea vaikkapa Suomen
ja Saksan tilille.
Oli syy mikä tahansa, valtaisa määrä ihmisiä menehtyi ja ukrainalaisten
psyykeeseen jäi ikuinen jälki. Nälänhätää seurasi ukrainalaistamiskamppanjan
lakkauttaminen, laajat puolueen sisäiset puhdistukset ja lukuisat
näytösoikeudenkäynnit.
Mielivaltaisia teloituksia oli runsaasti ja lukemattomat tuhannet
joutuivat pakkotyöhön. Vuonna 1934 valituista 115 keskuskomitean jäsenestä
vain yksi säilytti paikkansa vuoteen 1938 mennessä. Vuonna 1930 julkaistuista
259 kirjailijasta vain 36 sai töitään julkisuuteen vuonna 1938.
Länsi-Ukraina Puolan vallan alla
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen jäi Puolan vallan alle 4,5 miljoonaa
ukrainalaista. Vuonna 1921 Puolan 27,2 miljoonasta henkilöstä vain 69,2 %
ilmoitti olevansa puolalaisia. Monikulttuurisuudesta huolimatta maata
hallittiin tiukasti puolalaisen kansallishengen mukaan. Muiden haluttiin
assimiloituvan ja mukautuvan valtaväestön tahtoon.
Puola oli täysin piittaamaton vähemmistöjen oikeuksista eikä se
noudattanut niitä koskevia kansainvälisiä säädöksiä. Se ei myöskään suostunut
myöntämään länsiukrainalaisille alueellista autonomiaa. Aluetta ruvettiin
kutsumaan nimellä Wschodinia Malopolska eli Itäinen Pikku-Puola.
Maan hallintojärjestelmää ja koululaitosta johdettiin puolankielisesti.
Ukrainalaisille ei suotu omaa yliopistoa eikä heitä palkattu
valtionvirkoihin. Puolalaisia yllytettiin muuttamaan Länsi-Ukrainaan vaikka
alueella vallitsi akuutti puute tontti- ja viljelymaasta.
Tämän seurauksena yksikään Puolan hallitus ei onnistunut lähentämään
ukrainalaisia ja puolalaisia keskenään. Länsiukrainalaiset olivat
katkeroituneet Puolalle hävityn sodan vuoksi ja he pitivät Puolan valtaa
vihamielisenä miehityksenä. Ukrainalaiset eivät osallistuneet vuoden 1922
vaaleihin. Lailliset ukrainalaispuolueet sen sijaan osallistuivat vuoden 1928
vaaleihin.
Maanalaisessa roolissa vaikuttivat Länsi-Ukrainan kommunistinen puolue
(KPZU) ja oikeistolainen Ukrainan kansallismielisten järjestö (OUN). Eversti Jevhen
Konovaletsin johtama OUN kieltäytyi parlamentarismista ja kannatti
aseellista vastarintaa miehittäjiä vastaan. Se syyllistyi sabotaasiin ja
salamurhiin. Se sai kannatusta erityisesti taloudellisten vaikeuksien
turhauttamilta nuorilta. Alueella toimi lukuisia osuuskuntia ja keskinäisen
avun järjestöjä. Myös Ukrainan katolinen kirkko näytteli merkittävää roolia.
(Konovalets salamurha suoritettiin Rotterdamissa vuonna 1938 Stalinin
henkilökohtaisen käskyn mukaisesti. Wikipedia kertoo asian näin: ”Stalin had told Sudoplatov, "This is
not just an act of revenge, although Konovalets is an agent of German facism.
Our goal is to behead the movement of Ukrainian facism on the eve of the war
and force these gangsters to annihilate each other in a struggle for
power.")
Kansanryhmien välit tulehtuivat lisää, kun Puola lähetti miehittämälleen
alueelle sotilasretkikuntia, jotka kostivat siviiliväestölle OUN:n
harjoittaman terrorin. Kesäkuussa 1934 OUN salamurhasi Puolan sisäministeri Bronislav
Pierackin.
Toisen maailmansodan kynnyksellä länsiukrainalaiset muodostivat katkeroituneen
vähemmistön, jolla ei pienintäkään uskollisuuden tai kiitollisuuden tunnetta
Puolan valtiota kohtaan.
Toinen maailmansota ja sen seuraukset
Syyskuussa 1939 Neuvostoliitto teki Saksan kanssa
hyökkäämättömyyssopimuksen. Talvisodassa Suomea vastaan maiden välinen
raja siirtyi Leningradista länteen. Samassa yhteydessä Länsi-Ukraina
liitettiin Neuvostoliittoon ja Ukraina oli jälleen yhtenäinen.
Kuten Baltiassa kansallismieliset oikeistolaisjärjestöt lakkautettiin ja
useita kymmeniä tuhansia ihmisiä kuljetettiin Siperiaan. Tunnetaan myös
tapauksia, joissa vallankumouksen ja sisällissodan aikaisia veritekoja
kostettiin.
Saksan hyökkäyksen jälkeen osa ukrainalaisista liittoutui miehittäjien
kanssa. Yhdessä saksalaisten kanssa toteutetuissa joukkomurhissa sai surmansa
satojatuhansia ukrainalaisia. Yhteensä sota maksoi arviolta 5,5 miljoonan
ukrainalaisen hengen, joista monet olivat juutalaista syntyperää.
"Kun Puna-armeija vapautti Kiovan, Hrushtshev saapui saksalaisten
polttaman yliopiston raunioille ja raivosi "ne barbaarit olisi itse
pitänyt polttaa". Voitto Hitleristä oli äärimmäisen
tyydyttävä. Se tosiseikka, että niin monet olivat taistelleet ja kuolleet
neuvostojärjestelmän puolesta vahvisti hänen uskoaan sosialismiin." (William
Taubman: Hrushtshev)
Sodan jälkeisten joukkopidätysten yhteydessä kymmeniä tuhansia
ukrainalaisia siirrettiin Uralin itäpuolelle. Samalla sodan aikana
surmattujen ukrainalaisten tilalle lähettiin suuret joukot venäjänkielisiä
hallintoon, poliisitoimeen, koululaitokseen ja teollisuuslaitoksiin. Sodan
jälkeen Ukrainan kapina-armeija (UPA) jatkoi toimintaansa hallitusta vastaan.
Kapina kukistettiin vasta 1950-luvun alussa.
Samanaikaisesti toteutettiin puolalaismiehityksestä vapautetun
Länsi-Ukrainan maaseudun kollektivisointi. Kuten 1930-luvulla se ei suinkaan
tapahtunut pelkästään rauhanomaisesti. Tämä on kuitenkin nähtävä laajemmassa
historiallisessa viitekehyksessä. Yhtään vähättelemättä toimenpiteiden
ajoittaista mielivaltaisuutta, on todettava, että Ukrainan ja Venäjän
maaseutuväestö oli vuosisatoja saanut kohdata äärimmäisen julmaa kohtelua.
Lieneekö ollut aika tasata tilit. Sota ja sitä edeltävä nälänhätä antoivat tapahtumille
poikkeuksellisen raskaan viitekehyksen.
Sodan jälkeen alkoi Ukrainassa jättimäinen jälleenrakennustyö.
Samanaikaisesti kamppailtiin nälänhädän uusiutumista vastaan. Kertonee sekin
jotakin kuinka ilman välitöntä sodan uhkaa nälänhätä pystyttiin välttämään ja
tuotanto saatiin uudelleen käyntiin. Toisin sanoen puheet nälänhädän
tahallisesta aiheuttamisesta olivat kylmän sodan aikaista poliittista
propagandaa.
Ukrainan uuden nousun aikana hallitus johti tiukkaa porvarillisen
kansallishengen vastaista politiikkaa. Se kohdistui myös kirkkoa vastaan.
Kylmän sodan aikana erityisesti uskonnonvapautta koskevat asiat nousivat
länsilehdistössä esille.
Ukraina Stalinin jälkeen
Puoluejohtaja Josef Dshugashvilin kuolemalla
maaliskuussa 1953 oli välitön vaikutus Ukrainan tapahtumiin. Ukrainan
puolueen korkein edustaja L. Melnikov erotettiin, koska
häntä pidettiin liian venäläismielisenä. Hänen seuraajansa O.
Kirichenko oli ensimmäinen ukrainalainen alueen johdossa.
Näihin aikoihin Krimin niemimaa liitettiin Ukrainaan. Ajatus oli lepyttää
paikallisia mielialoja ja sitoa Ukraina entistä vahvemmin tasavaltojen
liittoon. Natsien kanssa liittoutuneet tataarit siirrettiin jo vuonna 1944
Keski-Aasiaan ja tilalle muutti erityisesti venäläisväestöä.
Suojasäänä tunnettu ajanjakso sai Ukrainassa hyvin erilaisen leiman kuin Venäjän
federatiivisessa tasavallassa. Venäjän puolella nousivat Ilja
Ehrenburgin, Vladimir Dudintsevin ja Boris Pasternakinkaltaiset
kirjailijat esiin. Henkilöt, jotka uskalsivat oman rikkumattoman moraalinsa
ja maineensa puitteissa kertoa avoimesti mikä oli edeltävässä ajassa hyvää ja
kehittämisen arvoista ja mikä julmaa ja tarpeetonta.
Ukrainassa ei tällaista ilmiötä tapahtunut, koska siellä vapaamielisesti
ajattelevaa puolueväkeä oli kohdeltu erittäin ankarasti. Sen sijaan tunnetaan
useita tapauksia, joissa ukrainalaiset nousivat vastarintaan vankileireillä.
Helmikuun 1956 puoluekokouksen jälkeen jyrkkää kansallishenkisyyden
vastaista politiikkaa lievennettiin ja sen seurauksena monet ukrainalaiset
rupesivat syyttämään Stalinia kaikista onnettomuuksista, joista maa oli
saanut kärsiä edeltävän 25 vuoden aikana. Samalla he vaativat niiden
oikeuksien palauttamista, jotka he olivat saaneet Leninin aikana
1920-luvulla.
Tämän jälkeen useiden 1930-luvulla tuomittujen kirjailijoiden maine
palautettiin, tosin joidenkin suhteen vain osittain. Tämä vaihe huipentui
1960-luvun puolessa välissä, jolloin paikallinen nuoriso oppi ymmärtämään
mitä kaikkea 1920-luvun ukrainalaisen kulttuurin nousuaikana oltiin
saavutettu. Näissä myönnytyksissä puolueen johto oli kuitenkin jossain määrin
mielivaltainen. Kaikki rehelliset ja rohkeat ajattelijat eivät saaneet
mainettaan puhdistettua.
Tasapainottelua
Paria vuotta myöhemmin puolue päätti jälleen kiristää otettaan. Vuonna
1958 keskustelu suunnattiin uudestaan takasin siihen oletukseen että
kansalliset rajat vähitellen heikkenevän ja yhteinen neuvostoliittolainen
kulttuuri-identiteetti voimistuisi. Puoluejohto luonnollisesti reagoi sen
mukaan miten se katsoi tilanteen kehittyvän.
Venäjä oli Neuvostoliiton virallinen hallintokieli. Sen käyttö oli
tärkeää opiskelussa ja oman uran edistämisessä. Lisäksi esimerkiksi Latviassa
ulkoministeriön virkamiehet joutuivat puhumaan keskenään venäjää eikä
latviaa. Tosin esimerkiksi Yhdysvalloissa englannin kielellä on sama asema
eikä se ole kenenkään mielestä kovin vakava epäkohta.
Huolimatta laajamittaisesta vastarinnasta vuonna 1959 tuli voimaan laki,
joka heikensi ukrainankielen asemaa. Seuraavina vuosina
yhtenäistämispolitiikkaa kiihdytettiin, mikä aiheutti Ukrainassa paljon
mielipahaa. Kiovassa järjestettiin helmikuussa 1962 viisipäiväinen
tasavaltalaiskonferenssi, jossa yli tuhat ukrainalaiseliitin jäsentä pohti
oman kulttuurinsa asemaa ja tuotti useita julkilausumia sen edistämiseksi.
Nämä toivomukset eivät saaneet neuvostolehdistössä julkisuutta.
Ukrainalaiset kirjailijat aloittivat pian uuden liikkeen paikallisen
kulttuurielämän virkistämiseksi. Sitä kutsuttiin 'kuusikymmentäluvun
sukupolveksi'. Tämän ryhmän jäsenet ilmaisivat avoimesti ylpeytensä
erillisestä ukrainalaisesta kulttuurista.
Yhtenäiskulttuuri tarkoitti usein käytännössä sitä, että venäläisväestö
saattoi ilmaista avoimemmin kansallismielisiä asenteita. Kun valtio vuonna
1963 kiristi entisestään otettaan, uuden sukupolven ukrainalaisten
kirjailijoiden oli entistä vaikeampi saada teoksiaan julkisuuteen. Useat
syrjäytyivät kustannustoimittajien listoilta tyystin.
Tämän seurauksena vaihtoehtoinen kulttuuritoiminta sai yhä enemmän
avoimesti hallituksen politiikkaa arvostelevan luonteen. Monista syrjityistä
kirjailijoista tuli toisinajattelijoita. Yhdessä he perustivat maanalaisia
jakeluverkostoja, joiden myötä he saattoivat tavoittaa uusia lukijoita. Myös
epävirallisista kirjallisista illoista tuli tietyissä piireissä suosittuja.
Näin syntynyt jännite vaihtoehtoisen kansalaisyhteiskunnan ja
valtiovallan välillä purkautui elokuussa 1965, kun viranomaiset aloittivat
laajamittaiset pidätykset ja kiellettyjen julkaisujen takavarikoinnin.
Kaksikymmentä aktivistia pidätettiin ja tuomittiin vankeuteen. Tällä oli
kuitenkin päinvastainen vaikutus kuin mitä hallitus toivoi. Pidätykset
tuomittiin Ukrainassa laajasti ja äänekkäästi.
Tästä sai alkunsa myös paikallinen ihmisoikeusliike. Kun maanalaiset
julkaisut päätyivät länsimaisten lehtien ja kirjojen sivuille vastasivat
viranomaiset pidättämällä niiden kirjoittajat. Tämä taas sai aikaan sen, että
eräät kiovalaiset akateemikot ja taiteilijat ryhtyivät esittämään vetoomuksia
vangittujen puolesta.
Vuoden 1965 tapahtumat saivat tunnetun kirjallisuuskriitikon Ivan
Dziuban kirjoittamaan puoluejohdolle muistion, jossa hän ilmaisi
näkemyksensä siitä, että valittu linja ei edistä internationalismin asiaa
vaan pelkästään venäläisten ylivaltaa kulttuurielämässä. Hänen esityksensä ja
ehdotuksensa olivat jotakuinkin täsmälleen samat kuin Gorbatshovin kauden
perestroika- ja glasnost-esitykset. Ja sehän tiedetään mihin ne johtivat:
talouden ja yhteiskuntajärjestyksen romahdukseen, jota seurasi Naton
laajentuminen entisen NL:n alueelle.
Ukrainan puoluejohtoon oli vuonna 1963 valittu suhteellisen maltillista
linjaa edustava Petro Shelest. Vuoden 1965 pakkotoimien johdettua
epätoivottuihin seurauksiin Shelestin johtamat suhteellisen kansallismieliset
puoluejohtajat pyrkivät edistämään ukrainalaista patriotismia
neuvostojärjestelmän puitteissa. Tähän hankkeeseen he kutsuivat myös
dissidenttejä mukaan.
Marraskuussa 1966 Ukrainan kirjailijaliitto julisti tavoitteekseen
Ukrainan kulttuurin ja kielen edistämisen. Paikallisena puoluejohtajana Petro
Shelest oli erityisen ylpeä ukrainalaisten tieteellisistä saavutuksista.
Turvallisuuskysymyksissä Shelest ei kuitenkaan ollut erityisen vapaamielinen.
Hän pelkäsi vuoden 1968 Prahan kevään tapahtumien toistuvan Ukrainassa.
Moskovassa hän esiintyi haukkamaisena kovan linjan kannattajana.
Seuraavan vuosikymmenen alussa ukrainalaiset toisinajattelijat tulivat
yhä näkyvämmin esille. He solmivat myös vahvat siteet Moskovan vastaaviin
piireihin. Vastaten puolueen kutsuun kielteisesti dissidentit ilmoittivat,
että Shelestin uudistuksista ja yrityksistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Hallitus vastasi antamalla tunnetulle historioitsijalle ja entiselle
poliittiselle vangille Valytyn Morozillepoikkeuksellisen ankaran
14 vuoden tuomion. Tämä tietysti ärsytti toisinajattelijoita entisestään.
Saman aikaisesti Ukrainassa toimi pieniä maanalaisia ryhmiä, jotka
pyrkivät Ukrainan irrottautumiseen NL:sta. Yli 20 vuotta vankiloissa olleilla
Ukrainan kapina-armeijan (UPA) edustajilla oli suuri vaikutus nuoren
sukupolven kansallismielisiin. Nämä veteraanit opettavat vangituille nuorille
järkkymättömän Neuvosto- ja Venäjä-vastaisen asenteen.
Lopulta tammikuussa 1972 viranomaiset ottivat koko maassa käyttöön
kovemmat otteet dissidenttejä vastaa. Turvallisuuspoliisi suoritti lukuisia
pidätyksiä. Kyse oli 1950-luvun alun jälkeisen ajan rajuimmasta
sisäpoliittisesta hyökkäyksestä. Pisimmät vankeustuomiot olivat 15 vuotta.
Kampanjan toisessa vaiheessa Ukrainan puolueen johdosta erotettiin
kansallismielisimmät henkilöt. Toukokuussa 1972 Petro Shelest menetti
paikkansa. Epäluotettavina pidettyjä henkilöitä irtisanottiin, alennettiin ja
siirrettiin toisiin tehtäviin puolueesta, hallituksesta, mediasta ja
yliopistoista. Shelestin seuraaja Ukrainan puolueen johdossa Volomymyr
Shcherbitski osoitti luotettavuutensa aloittamalla puheensa puoluekokouksissa
venäjäksi.
Vaikka näiden toimien johdosta Ukrainassa ei enää 1970-luvun aikana
esiintynyt laajamittaista kansallishenkistä joukkoliikettä, oli ainakin
Länsi-Ukrainassa Lvovin seudulla tyytymättömyyttä. Kaikissa vaiheissa
ukrainalaismielinen kansallishenki oli ennen kaikkea älymystön ja
kulttuuriväen hanke. Missään vaiheessa siihen ei saatu, yksittäisiä
mielenosoituksia lukuun ottamatta, mukaan työväestöä. Niin kutsuttuja
tavallisia ihmisiä asia ei joko erityisesti kiinnostanut tai he olivat
aktiivisia erilaisissa kielletyissä uskonnollisissa liikkeissä kuten
adventistit ja helluntailaiset.
Mihail Gorbatshovin ajan tempoilevat ja huonosti
suunnitellut uudistukset kiihdyttivät taloudellista taantumaa. Gorbatshov
ilmoitti julkisuudessa, että mistä tahansa asiasta ja erityisesti
kansallisuuskysymyksistä on voitava puhua avoimesti. Tämä johti lukuisiin
mielenosoituksiin. Tilanne karkasi vähitellen käsistä. Ajoittainen kova linja
tiettyjä kansallismielisiä vastaan oli siis ollut täysin rationaalista
politiikkaa.
Neuvostoliiton purkamista seurasi nopea yhteiskunnallinen ja
taloudellinen romahdus. Uudet yhteiskunnalliset vapaudet hyödyttivät vain
harvoja. Ukraina kärsi suhteellisesti enemmän kuin muut. Maa ajautui surkeaan
köyhyyteen. Palkkojen ja eläkkeiden arvo romahti. Yhä edelleen ukrainalaisten
keskiansiot ovat kaukana Venäjän tasosta, mikä tietysti lisää katkeruutta.
Ukrainan talouden vakauttaminen on ollut äärimmäisen hidasta. Jossain
vaiheessa ihmisten kärsivällisyys loppui. Henkilö, jolla ei ole mitään
menetettävää on valmis epätoivoisiin tekoihin.
Vuoden 2005 'oranssin vallankumouksen' jälkeen yritettiin talouden
vakauttamista uudestaan. PresidenttiJanukovitsh yritti
tasapainotella EU:n ja Venäjän välillä. Talven 2014 mielenosoitusten tarkoitus
ei ollut enää uudet vaalit vaan ukrainankielisen väestön nostaminen valtaan.
Tätä kirjoittaessa on vaikea kuvitella kuinka maan poliittinen ja
taloudellinen asetelma olisi mahdollista vakiinnuttaa sellaisella tavalla,
että maan talous lähtisi uuteen nousuun. Todennäköisin vaihtoehto on Baltian
ja Itä-Euroopan malli, jossa elintaso laskee niin alas, että vanhat ja
sairaat kuolevat pois ja nuoriso muuttaa ulkomaille.
Tauno Auer
huhtikuu 2014
|
