Hyvinvoinnin puhumisesta komposiitti mittariin
Hyvinvointia voidaan mitata, sitä varten on kehitetty jo
mittareita. Suomen tilastokeskus on niitä käyttäen paljastanut jo Suomen hyvinvointi
kehityksen 65 vuoden aina, aina 2008 asti. Hyvin voinnin jakautuminen parempiosaisiin
ja huonommin voiviin on sen jälkeen vain kasvanut. Nämä mittarit osittavat
peittelemättä ja virallisesti että hyvinvoinnin kehitys on ollut 350% nousua
hyväosaille ja sama aikana kansalle vain 5%. Tämä on kiinnostavaa, sillä tässä
paljastuu myös koko valtio, AY ja korporaatiovallan toiminta aina
sodanjälkeisetä ajasta tähän päivään. Tämä synkkä kausi Suomen historiassa
tarkoittaa reilusti yli puolta koko valtion olemassa, olo ajasta.
Sosialistisen yhteiskunnan tuotannon ainoana päämääränä on
kehittää ja turvata koko yhteiskunnan ja kansalaiset hyvinvointi
tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti kaikilla yhteiskunnan alueilla, muita
päämääriä sillä ei ole. Se historia joka sosialismiin pyrkivillä mailla on
ollut, ei lainkaan vähennä pyrkimyksen jaloa päämäärää. Sosialisti maiden
kehitys ei kuitenkaan ole voinut olla irti vallitsevasta kapitalistisesta todellisuudesta
koko maapalolla ja muissa maissa, joten sosialismin kehitys kohti parempaa on
juuri näiden maiden yhteiskuntamuodostuman, kapitalismin vuoksi vaikeutunut.
Kauppasaarrot, boikotit, suoranaiset valheet ja kaikenlainen muu kieroilu ovat
keinoja joita sosialismia rakentavia maita vastaan on toistuvasti käytetty ja
tullaan vast´edes käyttämään, jotteivat nämä pystyisi kehittymään kapitalismimaiden
ohitse esimerkiksi niiden kansalaisille.
Länsimaissa, lähinnä siis USA:ssa on luotu hyvinvoinnin
mittareita, ei toki sovellettu käytäntöön vaan luotu niitä akateemiselle tasolle
selittäviksi mittareiksi. GPI ja ISEW on kaksi näistä ja kolmansia on
kehitteillä, mutta ilman julkistettua onnistumista. Nämä ovat kiinnostavia ja
paljastavia mittareita, siksi niitä ei käytetäkään julkisesti kuvaamaan
kapitalistimaiden kansalaisten hyvinvoinnin kehitystä, sitä kun ei kerta kaikkiaan
ole kuin porvarien sairaissa mielikuvituksissa paljastaa jo nuo julkaisemani
luvut. Huvittavaksi tämän tekee se, että Neuvostoliitossa, jos 70-luvulla
käytetiin vastaavia mittareita, joten on jopa syytä olettaa mistä nämä
länsimaiden mittarit ovatkaan lopulta peräisin. Aivan kuten olen jo aiemmin
muualla paljastanut, että tieteen tekemisen yleinen periaate lännessä (tieteen
vallankumous), on selvästi kehitelmä Neuvostoliittolaisen valtiomiehen, kommunistin
ja Puna-armeijan perustajan Leon Troskin julkaisemista keskeisistä, dialektisen
menetelmän syväämistä, kirjoina julkaistuista artikkelista.
Neuvostoliitossa kansanhyvinvoinnin mittarit jaettiin
neljään eri osaan, kukin selittään tietyn osa-alueen kehitystä.
”””Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat väestön työllisyys aste; työpäivän, työviikon ja lepoajan pituus; koneellistetun ja automatisoidun työn osuus, työn kokonaiskulutus kansantalouden eri aloilla; työsuojelun ja turvallisuuden tila; työtätekevien sosiaaliturvan taso.
”””Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat väestön työllisyys aste; työpäivän, työviikon ja lepoajan pituus; koneellistetun ja automatisoidun työn osuus, työn kokonaiskulutus kansantalouden eri aloilla; työsuojelun ja turvallisuuden tila; työtätekevien sosiaaliturvan taso.
Toiseen ryhmään mittareiksi kuuluivat maan kansallisrikkauden
ja kansallistulon suuruus kokonaisuudessaan ja väestön yhtä asukasta kohden
laskettuna; väestön reaalitulot kussakin yhteiskuntaryhmässä ja kutakin
henkilöä kohti; peruselintarvikkeiden kulutus; tärkeimmillä kulutustarvikkeilla
turvaaminen, väestöpalvelu; työntekijäväestön kaikkien kategorioiden sekä
erisuuruisten perheiden asunto-olot.
Kolmanteen ryhmään kuuluivat sellaiset osoittimet kuin
kansan sivistyksen kehitystaso ja ammattitaitoisten työtekijöiden
koulutusjärjestelmä; väestön lääkintä palvelun periaatteet ja tila; kulttuuri
ja valistuslaitosten (teattereiden, museoiden, kirjastojen jne) kehitystaso ja
niiden hyväksikäytön järjestelmä.
Neljännen ryhmän osoittimet muodostivat dialektisen ryhmän
kaikkien osatekijöiden yhteisvaikutuksesta ja johon ryhmään kuuluivat laissa säädetty
ja todellinen työtoiminnan jatkuvuus; koko väestön ja eri ryhmien elinikä;
kaikkien työntekijöiden vapaa-ajan pituus, väestön osallistumien
yhteiskuntapoliittiseen elämään.
Perustekijät joissa nämä kaikki osoittimet määräytyvät, ovat
maan taloudellinen tilanne, yhteiskuntapoliittiset suhteet, historialliset ja kaikki
monikansalliset erikoisuudet ja lukemattomat muut seikat. Elintason
kokonaisuudessaan määräävät tuotantovoimien kehitystaso ja tuotantosuhteiden luonne.
Näitä ei länsimaissa edes haluta tunnistaa yhteiskunnan perustaviksi tekijöiksi,
vaikka ne onkin kumoamattomasti jo 1800-luvulla esitetty.
Havainnollisemmin, joskaan ei täydellisesti, kansan elintason voivat määritellä jopa yksistään tuon toisen ryhmän osoittimet, sillä ne heijastavat väestön aineellisilla ja henkisillä hyödykkeillä turvaamisen ja niiden reaalisen kulutuksen tasoa.”””
Havainnollisemmin, joskaan ei täydellisesti, kansan elintason voivat määritellä jopa yksistään tuon toisen ryhmän osoittimet, sillä ne heijastavat väestön aineellisilla ja henkisillä hyödykkeillä turvaamisen ja niiden reaalisen kulutuksen tasoa.”””
Porvarivaltiossa siis myös täällä Suomessa tilastotiedot
pyrkivät voimakkaasti, kaikin keinoin peittämään väestön elintason syvää
differentoitumista eli eriarvoistumista, luokkiin jakautumista. Näin tapahtuu myös
tilastollinen toteuttaminen ja selittäminen käytäntöön Suomessa kaiken aikaa, kaikilla
yhteiskunnan tasoilla, jopa kunnallisella tasolla valtuustoissa ja
lautakunnissa valtakunnallista tasoista puhumatta. Käytännössä tämä toteutetaan
käyttämällä osoittimina vääriä mittareita, kuten bruttokansatuotetta, joka ei
ole hyvinvointimittari missään suhteessa.
Mitä sitten tulee komposiittimittareihin, joita lännessä
koitetaan luoda, jotta akateemisesti paljastuisi todellisuus sellaisena kuin se
on, mutta samalla jäisi paljastumatta todellisuus porvarillinen akateemisuuden
ulkopuolelle. Tehtävä on mahdoton, eikä siksi komposiittimittareita olekaan
julkistettu, jos niitä on edes saavutettu. Komposiittimittarit ovat kuitenkin
toteutettu ja sovellettu peittelemättä jo Neuvostoliitossa 70-luvulla, mutta
juuri siksi niistä on lännessä tiiviisti vaiettu. Neuvostoliittolainen
komposiittimittari käyttää käytännössä yhteiskunnan hyvinvoinnin mittaamisessa filosofista,
materialismin dialektiikka metodia. Ja tätä ei lännessä tietysti voida
paljastaa, saati opettaa, kansalaisten valistuneisuuden kasvua peläten.
Komposiittimittarin kuori ja rakenne tulee perustua, kuten jo
Neuvostoliitossa monen ihmeeksi tapahtui, mittamaan yhteiskunnan eri alojen
hyvinvoinnin kehitystä ja niiden yhteisiä keskinäisiä suhteita ja vaikuttavuuksia.
Tämä menetelmä on luonteeltaan yhtä kuin materialistisen dialektinen menetelmä
filosofissa, nyt vain sovellettuna komposiittimittariin. Komposiittimittarin
kuoren on siis oltava luonteeltaan dialektinen, jotta sen sisältö voisi toteuttaa
ehjää kansakunnan hyvinvoinnin kokonaisuus ja osatekijä mittaamista kaikilla
yhteiskunnassa toimilla tasoilla niitä keskenään arvioimalla ja mittaamalla.
Kapitalististen tuotantosuhteiden aikana on selvää, ettei hyvää, edes
tyydyttävää kokonaisuus ja sen osatekijä hyvinvointia kuvaavaa tasoa voida
koskaan saavuttaa. Onhan kapitalismi aina kaikissa muodossaan yhtä ja samaa työvoiman
riistoa.
Komposiittimittarin on sekä dialektinen että abstrahoiva filosofia luonteinen mittari, mittamaan kansakunnan kokonaistilaa ja sen osatekijöitä, eri ihmisryhmiä ja yksityistä ihmistä ja hänen hyvinvointiaan mittaava mittari seuraamaan, päättelemään ja selittään yhteiskunnan hyvinvoinnin tilaa.
Komposiittimittarin on sekä dialektinen että abstrahoiva filosofia luonteinen mittari, mittamaan kansakunnan kokonaistilaa ja sen osatekijöitä, eri ihmisryhmiä ja yksityistä ihmistä ja hänen hyvinvointiaan mittaava mittari seuraamaan, päättelemään ja selittään yhteiskunnan hyvinvoinnin tilaa.
Tämä jätetään nyt julkiseen keskusteluun kehitettäväksi….
17.12.2016 Eurakoskella
Hannu Rainesto